Oho!

Enpäs ole saanut aikaiseksi tännekään kirjoiteltua, monta kertaa on ollut mielessä juttuja, mitä pitäisi jaarittaa, mutta kun on saamaton, niin on saamaton.

Viime aikoina on ollut kouluhuisketta ja juhlahumua ja töitä, aina vaan pirusti töitä! Koulujuttujen takia kaikki työt ovat kroonisesti myöhässä ja myös kellokortti kroonisesti miinuksella... Tänä aamuna tuntui suorastaan huimalle, kun huomasin, että olen tällä hetkellä "vain" 2,5 h miinuksella... Ehkä tästä voisi päästä jo väliaikaisesti plussan puolelle. Kun saisi vielä työtkin ajan tasalle, niin olisi huippua! Tosin voisin kyllä nytkin olla tekemässä töitä, enkä kirjoittamassa työkoneella tänne, mutta iski sellainen laiskotus, ettei ole järkeä, joten ajattelin käyttää sen hyödyksi tyhjentämällä pääkoppaa tänne.

Kävin maanantaina ensimmäistä kertaa elämässäni vertaistukiryhmässä. Tosin sillä kertaa paikalla sattui olemaan vain ohjaaja, mutta sainpa sitten yli tunnin jaaritella hänen kanssaan kahdestaan minun sairaudestani. Virkistävää saada puhua vain itsestään, eikä tarvinnut kuunnella juuri ollenkaan! :) Sen tunnin aikana tuli esiin monta asiaa, jotka olivat olleet aiemmin minulle ihan utopiaa. Niin kuin esimerkiksi se, että hetkelliset ajatukseni vaikkapa parvekkeelta alas hyppäämisestä tai toisen ihmisen lyömisestä eivät olekaan osoituksia siitä, että olen väkivaltainen ja itsetuhoinen, vaan ne ovat pakko-oireisia ajatuksia, jotka tulevat tietyissä tilanteissa ja kuuluvat ahdistuneisuushäiriön oireisiin. Tästä voidaankin sitten tehdä diagnoosi, että olen sairastanut tätä pirun tautia ihan kakarasta asti. Ja kukaan ei tietenkään ole tajunnut mitään, kun en ole koskaan aiemmin tätä kenellekään sanonut!!! No, vasta 25-vuottahan tässä on elelty, niin parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan... :)

Ohjaaja kehotti minua myös kysymään lääkäriltä nimenomaan ahdistuneisuuteen ja pakko-oireisiin käytettävää lääkettä Cymbaltaa... Pitääkin käydä tutkimassa, olisiko se minulle "se oikea"...