Hyvää uutta vuotta!

Oho, onpa hetki vierähtänyt edellisestä päivityksestä... Ei ole ollut (mukamas) aikaa ja ehkä se on johtunut myös siitä, että oloni on ollut keväästä asti kohtuullinen ja jopa hyvä välillä! Siideriä tosin kuluu edelleen aivan liikaa, mutta siinäkin asiassa on edistystä tapahtunut jonkin verran: painossa sitä ei kyllä huomaa, tuntuu, että kaikki vaatteet on aina liian pieniä! Varsinkin housut, mahamakkaraa riittää...

Tänään lähdemme isännän kanssa juhlimaan uutta vuotta ja huomenna lupaankin sitten aloittaa taas terveellisemmän elämän: yritän edelleen vähentää siiderin litkimistä, yritän urheilla enemmän ja pitää yllä sosiaalista elämää paremmin kuin kuluneena vuonna. Huomasin jokin aika sitten, että meillä ei käy juurikaan vieraita, mikä on suuri muutos aikaisempaan. Mutta minä en vain jaksa, enkä oikeastaan haluakaan nähdä ketään töiden jälkeen, koska olen usein tosi väsynyt ja jumissa ja haluan vain löhötä sohvalla hyviä kirjoja lukien (ja siideriä litkien: en nyt sentään ihan joka päivä tätä!).

No, joka tapauksessa suurin ahdistus on tämän vuoden aikana väistynyt ja luulosairaus on väistynyt: en joka kerta kuvittele, kun minuun sattuu johonkin, että tämä on nyt maailmanloppu tai erittäin vakava sairaus. Ehkä tämä vielä tästä iloksi joskus muuttuu. Isännänkin viikkopoissaolot loppuvat toivottavasti kesäkuuhun mennessä, jonka jälkeen elämä saattaa muuttua vähän normaalimmaksi kuin tähän asti. Toivossa on hyvä elää, sanoi satiainen... :)

Joka tapauksessa, tänään juhlitaan uutta vuotta eikä huolita huomisesta! Kuohari kylmään ja raketit paukkumaan! :D

Lisää diagnooseja

Meninpä sitten metsästämään lisätietoa pakko-oireista ja sun muista ja keksin vielä itselleni uuden diagnoosin, nimittäin hypokondrian eli suomeksi sanottuna olen luulosairas! Minulla on siis kaikki muut maailman taudit, mutta luulosairashan en kyllä ole... :D

Tämä hypokondria on siis yksi versio pakko-oireisesta häiriöstä ja thänk gaad, että minulla se on onneksi aika lievä. Kuvittelen toki jatkuvasti, että minulla on jokin kammottava tauti, mutta saan kuvitelmani yleensä pysymään edes jonkin laisissa raameissa, etten ole hyppäämässä tasalta ja puolelta lääkärissä. No, nyt kun tiedän tämänkin, niin taidanpa tosiaan varata joltain psykolta ajan ja keskustella, että voisiko näille kaikille pikku oireilleni olla jokin viisaampikin lääke kuin Citalopram...

Tähän mennessä olen kuvitellut sairastavani sydänvikaa, keuhkosyöpää, maksavauriota (tosin se ei olisi ihme näillä alkoholimäärillä) ja lisäksi kuvittelen usein, että saan jonkun aivohalvauksen tai vastaavan, jos jokin pienen pieni oirekin siihen viittaa. Ainiin ja olen myös kuvitellut itselleni viime syksynä laskimoveritulpan, tosin siinä oireet olivat erittäinkin todelliset ja jälkeen päin selvisi, että jalassa oli kuin olikin joku tulehdus, joka aiheutti oireet, joten ihan höpöjä en sillä kertaa kuvitellut...

Että sellaista elämää kaikkien pelkotilojeni kanssa, ei ole ihme, että minun kanssani on hankala elää, kun näin rupeaa erittelemään... :S

Oho!

Enpäs ole saanut aikaiseksi tännekään kirjoiteltua, monta kertaa on ollut mielessä juttuja, mitä pitäisi jaarittaa, mutta kun on saamaton, niin on saamaton.

Viime aikoina on ollut kouluhuisketta ja juhlahumua ja töitä, aina vaan pirusti töitä! Koulujuttujen takia kaikki työt ovat kroonisesti myöhässä ja myös kellokortti kroonisesti miinuksella... Tänä aamuna tuntui suorastaan huimalle, kun huomasin, että olen tällä hetkellä "vain" 2,5 h miinuksella... Ehkä tästä voisi päästä jo väliaikaisesti plussan puolelle. Kun saisi vielä työtkin ajan tasalle, niin olisi huippua! Tosin voisin kyllä nytkin olla tekemässä töitä, enkä kirjoittamassa työkoneella tänne, mutta iski sellainen laiskotus, ettei ole järkeä, joten ajattelin käyttää sen hyödyksi tyhjentämällä pääkoppaa tänne.

Kävin maanantaina ensimmäistä kertaa elämässäni vertaistukiryhmässä. Tosin sillä kertaa paikalla sattui olemaan vain ohjaaja, mutta sainpa sitten yli tunnin jaaritella hänen kanssaan kahdestaan minun sairaudestani. Virkistävää saada puhua vain itsestään, eikä tarvinnut kuunnella juuri ollenkaan! :) Sen tunnin aikana tuli esiin monta asiaa, jotka olivat olleet aiemmin minulle ihan utopiaa. Niin kuin esimerkiksi se, että hetkelliset ajatukseni vaikkapa parvekkeelta alas hyppäämisestä tai toisen ihmisen lyömisestä eivät olekaan osoituksia siitä, että olen väkivaltainen ja itsetuhoinen, vaan ne ovat pakko-oireisia ajatuksia, jotka tulevat tietyissä tilanteissa ja kuuluvat ahdistuneisuushäiriön oireisiin. Tästä voidaankin sitten tehdä diagnoosi, että olen sairastanut tätä pirun tautia ihan kakarasta asti. Ja kukaan ei tietenkään ole tajunnut mitään, kun en ole koskaan aiemmin tätä kenellekään sanonut!!! No, vasta 25-vuottahan tässä on elelty, niin parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan... :)

Ohjaaja kehotti minua myös kysymään lääkäriltä nimenomaan ahdistuneisuuteen ja pakko-oireisiin käytettävää lääkettä Cymbaltaa... Pitääkin käydä tutkimassa, olisiko se minulle "se oikea"...

Ei ole tervettä elämä ei...

Omituista, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en saanut slaagia tai kuvitellut itselleni parantumatonta sairautta, kun havaitsin, että sormenpääni halkeilevat ja "kuplivat" omituisesti. Varmaan päässä on vikaa, kun en kuvittele, että se on vähintäänkin syöpä tai muu mukava sairaus... :)

Luultavasti se johtuu talvesta ja jostain vitamiinin puutoksesta. Vitamiinipurkit ja rasvat kehiin, niin katsotaan kuinka äijän käy. Diagnoosia voidaan toki muuttaa tarvittaessa, mikäli pään omituinen vika katoaa ja toteankin, että sen täytyy olla vakavaa...

Puhelinkin muuten löytyi. Soittelin tänään uudemman kerran poliisilaitokselle ja siellä kiltti lupa-asioiden hoitaja ilmoitti, että joku oli kuin olikin toimittanut puhelimeni sinne tänään. Ihanaa! Huomenna jopa saatan ennättää hakemaan sen ennen töihin menoa. Numeroni ja tekstiviestini ovat pelastetut!

Henkinen ja ehkä myös fyysinen krapula

Huoh, mikä viikko! Yhtä säntäilyä ja tekemistä kokonaisuudessaan ja eilen sitten uuvuttavien luentojen jälkeen, joilla en muuten oppinut mítään, ystäväni syntymäpäivät. Väsyneenä ja nälkäisenähän on tosi fiksua juoda alkoholia varsinkin ihan kirjaimellisesti humaltumistarkoituksessa. No, olin sitten melko hyvässä hutikassa illalla ja onnistuin hävittämään puhelimeni. Sitä ei ole löytynyt mistään, ei ravintolasta, ei taksista eikä se ollut ainakaan iltapäivällä eksynyt poliisilaitokselle löytötavaroihinkaan. Elelen siis tällä hetkellä työpuhelimeni varassa, jossa ei tietenkään ole juuri kenenkään puhelinnumeroita ja harvalla tietysti on sen numeroakaan... Pitää vielä huomenna soitella poliisilaitokselle, josko se olisi ilmaantunut sinne, ettei tarvitsisi ostaa uutta puhelinta ja metsästää puhelimessa ja kortilla olleita puhelinnumeroita kissojen ja koirien kanssa.

Nyt voisi siis pitää korkin tuosta siideripullosta kiinni vähän aikaa. Lupaan yrittää, mutta totaalilakkoon en mene. On minulla vielä niin paljon niitä päiviä, jolloin en selviä ilman siideriä tai paria. Olen monesti miettinyt, että jos siitä ei tulisi krapula ja se ei olisi niin mielettömän epäterveellistä, niin parempaa lääkettä ahdistukseen ei olekaan... :) Minulle ainakin passaisi, jos lääkäri määräisi ahdistukseen reseptillä kuivaa omenasiideriä =)

Fyysinen krapula ei ole läheskään niin paha kuin henkinen, mutta lieviä oireita on ilmassa, nimittäin nälkä. Olen syönyt tänään puoli pussillista paahtoleipää, pussillisen popcornia ja ison lautasellisen makaroonimössöä ja vieläkin voisin syödä. Onneksi huomenna on taas jumppapäivä, niin pääsen kuluttamaan tänään mässättyjä herkkuja pois perseestä ja mahasta.

Äkäilyä

Isäntä sai taas aiheen valittaa...Kysyi, että olenko juonut mitään tänään ja vastasin todenmukaisesti, että olen, lasin punkkua...Olis pitänyt vastata, että en ole, kun eihän se sitä mistään olisi voinut tietää, että olenko vaiko enkö, mutta hirmu murpatus, että taas...No anteeksi! Sanoin kuitenkin, että tunnustin kuitenkin... Mutta ei tainnut tykätä. Yllätys, pitäisi kai kehittää itselleen viisaita harrastuksia, mutta kun ei riitä into. Jos saan jumpassa käytyä kerran pari viikossa, niin eikö tässä nyt sitten kuitenkin tehdä edes jotain? On niitä ollut niitäkin aikoja, jolloin ei pysty mihinkään muuhun kuin käymään töissä ja pönöttämään loppuillan jossain baarissa tai kotona ahdistuksen parissa. Ja käynhän minä kuitenkin vielä töissä, pystyn siihen, se pitää minut järjissäni, mutta illat on edelleen vaikeita. Kuka poistaisi illat minun elämästä, ne on liian vaikeita, vieläkin...

Elämä on haasteellista...No, toivottavasti tästäkin selvitään. Jos ei selvitä, niin sitten varmaan varmaan ruetaan ihan tosissaan ryyppäämään ja lopetetaan työnteko. Elämä on...

Jösses, elämän kevät

Tänään pidin tupperit kavereille... Minulla oli jopa mukavaa, mutta siihen vaikutti ehkä lasillinen punaviiniä, joka oli pakko nauttia ennen vieraiden saapumista, koska otin sitten pikku kohtaukset tuolla kaupassa. Ensinnäkin, menin ostamaan maitoa kahviin, kun meillä sitä ei koskaan ole ja marssin aivan normaalisti kaupan kassalle. No, siinä minun edessäni joku melko nuori tyttö, ikää arviolta 12-13 vuotta, oli laittanut "vähän" hajuvettä. Se turhan voimakas tuoksu sitten sai aikaan sen, etten voinut hengittää ja avot: muutama hetki ja minulla on täysi kohtaus päällä. Sinnittelin väkisin kassalle maksamaan sen halvatun maidon ja sitten vaan äkkiä pihalle. Pakkanenhan tunnetusti auttaa hengitysvaikeuksiin, olivat ne sitten oikeita tai kuviteltuja... Kotimatka olikin sitten ihan hengenhaukkomista ja itkua ja hammastenkiristystä. Meinasin jo perua koko tupperit, mutta onneksi käsi osui punkkuun, jonka olin ostanut viikonloppua varten. Lasillisen avulla selvisin siihen, että vieraat lähtivät ja nyt yritän toisella lasillisella selvitä vieraiden aiheuttamasta stressistä.

Diagnoosi: olen näköjään ainakin henkisesti hajuallerginen.

Kohtaukset ovat siis palanneet muutaman viikon tauon jälkeen. Saa nähdä miten selviän viikonlopun rääkistä, kun minulla on torstaina ja lauantaina luennot, joille joudun itse ajamaan autolla, morjens sentään.... Autolla ajaminenhan on ihan meikäläisen lempparia.

No, nyt saunaan rauhoittumaan ja sitten nukkumaan, että jaksaa taas taistella itsensä huomenna töihin...

(ylimääräiset) lääkkeet sotkevat kaiken...

No niin, ahdistus on palannut, kiitos... Johan tässä olikin aika pitkä tovi, että olin jo lähes normaali, viime viikollakin ajoin itse autolla pimeällä yksin yli sata kilometriä, enkä saanut yhtään kohtausta. Tupakkaa tosin paloi aika mielettömän paljon...

Nyt sain antibiootit poskiontelon tulehdukseen ja se ilmeisesti alentaa Citalopramin tehoa, joten olen ahdistunut ja kun olen ahdistunut, niin juon liika siideriä ja sitten seuraavana päivänä ahdistaa vielä enemmän. Hienoa, toivottavasti tämä helpottaa, kunhan tuo lääkekuuri parin päivän päästä loppuu, perjantaina pitäisi kammeta vielä luennoillekin.

Mutta positiivistakin on tapahtunut, kävin tänään shoppailemassa itselleni kolme paitaa ja farkut ja maksoin niistä yhteneensä 25 €, KÄSITTÄMÄTTÖMÄN halpaa... Ja kaikki vaatteet sattuivat olemaan vielä sopivia ja hyvännäköisiä päälläni, sillä enhän minä voinut tässä ahdistuksessa tietenkään mitään sovittamaan mennä, kahmin vain ensimmäiset käteen osuvat mukaani. Nyt voin taas vähän aikaa olla tyytyväinen, eikä rahastakaan tarvitse huolehtia kun työnantaja vaihtoi vakituisten työntekijöiden palkanmaksupäiväksi kuun 15. päivän, joten perjantaina tulee palkka, vaikka se tuli vasta tammikuun viimeisenä päivänä viimeeksi. Rahantuloa ei voi estää.

Lisäksi olen täysin koukuttunut Stephanie Meyerin vampyyrikirjoihin, kannattaa lukea, ovat älyttömän hyvin kirjoitettuja. Tosin kirjat ovat pateettista romantiikkapaskaa sisällöltään, mutta tarina on kyllä mielenkiintoinen. Kuinka kukaan muu kuin joku himouskovainen mormoni voisi keksiä, että on olemassa hyviä vampyyrejä, joista yksi rakastuu tavalliseen tyttöön ja tyttö häneen ja he eivät voi fyysisesti saada toisiaan. Sitten tytön poikapuolinen ystävä (joka rakastaa tyttöä salaa), muuttuu yhtäkkiä ihmissudeksi, joka on taas vampyyrin verivihollinen ja loppujen lopuksi molemmat otukset kilvoittelevat samasta tytöstä, joka rakastaa sitten kuitenkin näitä molempia, mutta ei tietenkään osaa päättää, kumman haluaa... En ole vielä päässyt loppuun asti kirjoissa, mutta alan olla pikku hiljaa sitä mieltä, että molemmat pojat ovat kyllä todella pönttöjä, kun jaksavat rakastaa niinkin idioottia tyttöä...

Mutta taidanpa jatkaa sen viimeisen osan lukemista, niin saan lopulta tietää, kumman se tyttö nyt valitsee, vai saako valittua kumpaakaan... HUOH!