Kysely...

Päätinkin vielä täytellä tällaisen kyselyn, jonka löysin The Niiskunaivin blogista. Onpahan jotain tekemistä, tosin ne pyykit odottaa edelleen koneessa...
1. Missä ja koska synnyit?

Mikkelin keskussairaalassa v. 1985

2. Onko sinulla sisaruksia?

On, 16-vuotta vanhempi sisko

3. Olitko päivähoidossa vai kotihoidossa?

Päiväkodissa

4. Oliko teillä lemmikkieläimiä?

Kissoja on ollut melkein aina: Roope, Miihkali, Höpö nyt ainakin

5. Muistatko aikaa, kun ei vielä ollut lapsilla turvaistuimia, vaan keikuttiin etupenkkien välissä tai tapeltiin sisarusten kanssa siitä, kuka saa istua edessä?

Minulla taisi olla yleensä turvaistuin...Enkä tapellut kenenkään kanssa, että saanko istua edessä, kun ei ollut ketään kenen kanssa tapella.

6. Oliko sinulla mielilelua?

Ei varmaan.

7. Muistatko mitä sinusta piti tulla isona?

Jossain vaiheessaa halusin olla sairaanhoitaja, sittemmin sihteeri, joka minusta tulikin, tosin ei sanan varsinaisessa merkityksessä.

8. Olitko ns. näkymätön kiltti lapsi vai jokapaikan apina?

Sekä että. Olen aika eläväinen luonne, mutta olin kuitenkin (ainakin omasta mielestäni) melko kiltti.

9. Kuljitko pihoilla leikkimässä, kotiavain kaulassa roikkuen?

Kuljin, mutta ilman sitä avainta, meillä oli ovet aina auki.

10. Nukuitko valot päällä?

En.

11. Lempilastenohjelmasi?

Muumit varmaan.

12. Muistatko ensimmäistä koulupäivääsi?

Muistan, kun opettaja aloitti tervetulopuheensa, luokallani ollut poika rupesi itkemään, kun hänelle tuli äitiä ikävä ja hän meni luokan ulkopuolelle ulvomaan opettajan puheen ajaksi. Meitä nauratti melko paljon.

13. Keräilitkö jotain?

Postimerkkejä ainakin.

14. Mikä oli lempiaineesi alaluokilla?

Englanti, äidinkieli, historia

15. Olitko koulukiusattu tai -kiusaaja?

En oikeastaan kumpaakaan, yhtenä vuonna olin aika yksin, kun kolme tyttöä, jotka olivat aiemmin ystäviäni, liittoutuivat minua vastaan, mutta muuten tulin kyllä ihan hyvin toimeen kaikkien kanssa. Tosin yhden luokallani olleen pojan kanssa tapeltiin aina koulumatkalla, koska hän oli tosi ärsyttävä. Hänellä oli vielä liki sama matka kuin minulla, niin sai siinä tapellakin. Kotimatkoihin meni siis yleensä pirusti aikaa...

16. Mitä harrastit?

Yleisurheilua, lukemista, pianonsoittoa.

17. Ystäväsi?

Kakarana minulla ei ollut läheisiä ystäviä, sain ensimmäiset todelliset ystäväni vasta yläasteella.

18. Mieluisin muistosi jostain ensiluokkien tapahtumasta?

Ei ole sellaisia.

19. Minkälainen oli ensimmäinen opettajasi?

N. 50 -vuotias nainen, jonka kanssa olimme aina tukkanuottasilla. Tosin hän oli hyvä opettaja, mutta meillä oli aina vähän jotain kränää. Olin aika itsepäinen ja omanarvontuntoni tietävä pentu.

20. Oliko vanhemmillasi tiukka kuri?

No ei, mutsi joskus sanoikin, että hän ei ole minua kasvattanut, minä olen syntynyt tämän luontoiseksi. Välillä olin kiltisti, välillä en, mutta tein aina juuri niin kuin itse halusin.

21. Miten perheesi lomaili?

Meillä ei lomailtu. Olen kerran käynyt Virossa lapsena, mutta muuten olimme aina lomat kotona tai systerin luona Kainuussa.

22. Lempiruokaasi natiaisena oli?

Karjalanpaisti ja perunamuusi. On edelleenkin mainio ruoka.

23. Tupakoitiinko teillä sisätiloissa?

Ei. Isä poltti joskus tosi kovilla pakkasilla vessassa, mutta sitäkin tapahtui tosi harvoin.

24. Mitä asioita pelkäsit?

Pimeää, yliluonnollisia juttuja ja susia.

25. Onko sinulla nykyään jo omia lapsia?

Ei, eikä tule ihan heti ainakaan.

Historiallinen viikko...

Minä kävin jumpassa torstaina! Ja nyt onkin sitten lihakset jumissa, mutta luulen, että se teki minulle ihan hyvää...Havaitsin, että minulla on jopa vatsalihakset, jossain tuolla läskikerroksen alla.

Toinen historiallinen asia on, että en eilen saanut ahdistusta yli sadan kilometrin automatkan aikana... Omituista, yleensä viisi kilometriä on maksimi, minkä voin istua autossa ahdistumatta. Seura oli tosin sen verran hulvatonta, että se lienee vaikuttanut asiaan.

Muuten tämä viikko on mennyt melko perinteisen kaavan mukaan eli töissä lojuen ja illat epämääräisen ahdistuksen tilassa. Eilen tosin otin "muutaman" siiderin ja havaitsin illalla olevani ihan tosi kännissä ja nyt tiedän taas juoneeni. Krapula ei ole, mutta sellainen miniahdistus kuitenkin. Isäntäkään ei ole kotona, joten pitäisi yrittää kehittää jotain järkevää, ettei tästä tule massiivikohtausta. Otan ainakin kohta pyykit koneesta ja katselen Rukan maailmancupia telkkarista, jos se auttaisi. Isäntä käski, että pitäisi käydä ulkonakin, jos sitä sitten vaikka naamansa ovesta työntäsi edes pihalle.

En ole vieläkään saanut tilattua itselleni sitä psykologiaikaa. Aina, kun sinne pitäisi soittaa (maanantaisin ja keskiviikkoisin), niin onnistun ilmeisen alitajuisesti unohtamaan asian ja muistan sen vasta, kun soittoaika on ohi...Perkele, että ärsyttää, sillä tiedän, että kallonkutistajasta olisi ihan oikeasti hyötyä mnulle...

No, nyt menen ottamaan ne pyykit ja alan tietoisesti estää ahdistuksen tuloa jollain ihme konstilla. Toivottavasti onnistuu.

Päivän pläjäys

Ohhoijaa, tänään oli oikeasti tosi tehokas päivä töissä, sain tehtyä miljoona pikkuasiaa, jotka ovat roikkuneet jo iän kaiken. Tunne aikaansaamisesta oli tosi kiva, nyt kun saisi vielä kotonakin tehtyä jotain muutakin kuin ihan pakolliset pyykinpesut sun muut mukavat.

Kävin tänään pitkästä aikaa kylässäkin, moikkaamassa käsileikkauksesta toipuvaa kaveria ja sain aivan mainion ruokapalvelun, nyt on olo kuin ylisyötetyllä porsaalla, mutta ihania muonia oli kaveri saanut aikaiseksi! Nam, kiitos! Ja muutenkin oli kiva jutustella kerrankin jostain normaalista poikkeavasta eikä aina vain töistä tai muusta tylsästä. Diagnoosi: pitäisi käydä useammin kavereiden luona kylässä, mutta kun sitä on välillä niin jumissa, ettei ymmärrä tehdä muuta kuin jumettaa kotona tai hengata paikallisessa pelaamassa trivial pursuitia.

Tässä on muuten mennyt jo viikon verran yllättävän hyvin psyykkisellä puolella. Ainoastaan  sunnuntaina, kun podin pientä krapulanpoikasta, mietin, että nyt ahdistaa ja pahasti, mutta muuten ei ole suuremmin ahdistellut, mitä nyt tänään vähän päivällä, kun revin ahdistusta tästä vasemman käden hermokivusta. Pitäisi oikeasti mennä lääkäriin, mutta eihän sitä nyt koskaan saa aikaiseksi, koska se on yleensä aamuisin aika oireeton ja sitten aina ajattelen, että josko se siitä...Typerää, mutta ihmismieli on hankala!

Viime viikonloppuna taas muuten käsiteltiin isännän kanssa inhottavia asioita. Hänen mielestään olen päästänyt itseni luvattoman huonoon fyysiseen kuntoon henkisen lisäksi. Tottahan se on, mutta hän ei taas ymmärrä, että kun pää on viallinen, niin tahtoo mennä kroppakin siinä samalla, kun ei jaksa eikä kykene siihen mitä oikeasti haluaisin tehdä. Tulisiko joku repimään minut sohvan pohjalta lenkille, vaikka pakolla, jos ei muuten?

Hullun päiväkirja osa 1, 2 ja 3

En ehkä olekaan niin juoppo kuin olen joskus kuvitellut. Piipahdin tänään paikallisessa moikkaamassa paria tuttua, jotka huomasin pubin ikkunasta ja totestin, että jos itse juon pari kolme siideriä illassa, niin olen aivan järjissäni vielä....maanantai-iltana näen paikallisessa ihmisiä, jotka ovat aivan äly hoi älä jätä -tilassa alkuillasta...itse väitän, että en ole juuri koskaan sellaisessa tolkuttomassa tilassa, ainakaan viikolla enkä ainakaan siihen aikaan päivästä...ehkä minulla on vielä toivoa! :) hullu saa olla, muttei aivan älytön!

Päivä se on tämäkin

Hohhoijaa, seminaarit on nyt käyty ja tänään väsyttää. Miljoona asiaa pitäisi saada tehtyä, mutta täällä minä vain kesken työpäivän kirjoittelen blogia. Eilen oli mukava junamatka kotiin, jutustelin mukavien ihmisten kanssa ravintolavaunussa loppumatkasta ja pohdin heidän kanssaan miehen ja naisen älykkyyden eroja. Kunnon ratkaisua ei kyllä saatu, mutta keskustelua sitäkin enemmän. He olivat vallan pettyneitä, kun poistuin junasta, mutta minä olin kyllä tyytyväinen, että pääsin taas kotiin hengähtämään. Reissaaminen ei ole mitenkään erityisen mukavaa mielestäni, varsinkin kun juna oli eilen taas tosi täynnä.

Tänään tulee onneksi isäntäkin kotiin, toivottavasti voidaan vaikka ihan vain rauhoittua illalla. Minä en ainakaan jaksa juosta nyt yhtään minnekään. Huomenna on hirvipeijaiset, eli pääsee taas syömään hyvin, jeij!

Miten ihminen voikin taas olla näin tyhmä?

Päivän epistola: uskoisit nyt hyvä ihminen, että ei sen viina autuaaksi tee. Niin. En usko, en. Eilenkin piti juoda pari, vaikka ei siis pitänyt...Mikshi? Jokin ihmisluonnon heikkous tässä on takana, vai lieko itse piru? Tosin en kyllä usko jumalaan, että se siitä. Tänään sitten taas väsytti töissä, kun yöllä näin ihan ihme painajaisia ja muita mukavia mönkiäisiä. Nyt pitää vielä lähteä Helsinkiin ja junassaolohan taas tietää sitä, että on juotava vähän siideriä tai ei selviä ilman kohtausta perille asti. Tosin mieluummin junalla kuin bussilla, bussissa saan kohtauksen jo ennen kuin on lähdetty matkaan! Ja siellä ei ole ravintolavaunua... :) Ravintolavaunussa on kuitenkin tunnelmaa ja siellä kuulee välillä mitä uskomattomampia elämänkohtaloita.

Eilen keskustelin ystäväni kanssa tästä minun tilanteestani ja hän totesi, että et sinä nyt vielä kovin hullu ole, kun itse tiedostat olevasi hullu. Mielenkiintoinen anekdootti... Totesimme, että suurin ongelmani on kontrollin menettämisen pelko paikoissa, joista ei pääse ihan noin vain pois. Enpä muuten haluaisi ihan heti kokeilla lentämistä, jos vaikka saisin päähäni kohtaus päällä hypätä ovesta ulos. Kaipa ne lentoemot sen estäisivät, mutta en ehken kuitenkaan mene sinne koneeseen ihan hetkeen...

Mikä ihme siinä on, että pitää pelätä kaikkea tuollaista kummallista? Enhän minä saa kohtausta muille ihmisille esiintyessäni, mutta sitten kun on muuten vain ihmisten seassa, niin iskee pakokauhu... Kummallista. En ole muuten vieläkään muistanut/jaksanut soittaa sinne psykolle, enkä varmaan ennätä huomennakaan, mutta jospa sitten vaikka torstaina tai perjantaina.

Mutta nyt suunnaksi Helsinki ja kaikenkarvaiset seminaarit.

huolestuneisuus osa 212

Tapanani on huolestua kaikista maailman asioista. Tänään huolestuin isäukosta, joka valitteli minulle vasenta käsivarttaan...Käsivarsi on siis kipeänä. Minähän ylihuolehtivaisena ihmisenä kuvittelin, että hänellä on sydänkohtaus...Tietenkin... No, käskin hänen laittaa jotain tulehduskipuvoidetta käteen ja jos ei helpota, niin sitten sairaalaan. Eipähän hän sitä tietenkään uskonut, mutta toivottavasti meidän mutsi vahtii sen verran, että jos jotain erikoista tapahtuu, niin hän ymmärtää hälyttää apua tai ainakin nyt sitten soittaa minulle!

Tässä iskee vain pieni paniikki siitäkin, että vanhemmat ovat jo oikeasti vanhoja (isä 75 v ja äiti 59 v) ja niistäkin pitäisi huolehtia, varsinkin isukista, kun hän on kuitenkin minulle jopa rakkaampi kuin äiti ja aina ollut ihana ja ymmärtäväinen ja muutenkin symppis tyyppi. En kestä, jos hänelle sattuu jotain pahaa, vaikka pitäisi kuitenkin ymmärtää, että hänen ikäisensä ihminen ei todellakaan ole enää mikään nuori ja kaikkea voi tapahtua. IIIK! En oikeasti tiedä, mitä teen, jos hänelle tapahtuu jotain, koska hän on aina ollut hyväkuntoinen ja ikinuori ja ikäänsä suhteutettuna ymmärtänyt minunkin toilailujani aivan mahdottoman hyvin. APUA! Tästä saankin taas hyvän panikoinnin syyn....Perkele!

Pitäisihän se ymmärtää, että jos ihminen on tuon ikäinen, niin kaikki sairaudet ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä, mutta ei vain voi ymmärtää, että oma isä on haavoittuvainen ja kuolevainen....Ei hänkään ikuisesti elä, mutta minä en vain halua ymmärtää sitä ja haluan uskoa, että isäni on aina luonani. Se on veikeää, koska olen aina hyväksynyt sen, että äiti kuolee joskus, ehkä sen takia, että hän on ollut aina sairas, mutta isä on ollut terve kuin pukki. En vai voi hyväksyä sitä, että hän vanhenee ja kuolee joskus. En vain voi. Okei, lähden panikoimaan tätä asiaa sohvalle... Sanon vielä loppuun PERKELE, ihan vain varmuuden vuoksi.

Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen vituttaa ankarasti. Isäntä oli eilen sitten vuorostaan kapakassa juhlimassa ja sain käydä hänet viiden aikaan hakemassa ystävänsä luota, jonne hän oli lähtenyt syömään pizzaa! Todella fiksu veto mielestäni, koska sinne ystävän luokse on yli viisi kilometriä ja tähän meille ehkä puoli kilometriä baarista. Oli ilo ylimmillään silloin aamuyöllä. Nyt ukko nukkuu tuolla krapulaansa pois ja minua ahdistaa, koska en ole saanut nukkua kunnolla. Kunnollinen yöuni olisi minulle aivan superloistavaa, edes joskus!

Pikkujoulut ohi

Huh, mikä olo, tuli vietettyä pikkujoulut erittäin perinteisen kaavan mukaisesti eli äärettömän kännissä. Tanssittiin paikallisessa yökerhossa neljään saakka, jonka jälkeen olen mönkinyt kämpille, antanut pakit miehelle, joka olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta ja sammunut sohvalle...

Tänään sitten rakas mieheni kertoi, että hän oli epähuomiossa lukenut blogiani, kun oli käynyt minun koneellani netissä. Meilläpä olikin sitten iloinen ja mukava keskustelu, jossa hän kehotti minua menemään hoitoon ja toivoi, että en enää hanki krapulaa, jos kerran saan silloin ahdistusta normaaliakin enemmän. Olin todella pettynyt siitä, että hän oli lukenut blogiani, sillä tarkoitus oli, että tämä olisi minun oma henkilökohtainen purkautumiskanavani, jossa  voisin eritellä tuntojani ja yrittää selvittää omia ongelmiani. Ei hänen sentään jokaista ajatustani tarvitse tietää. Mutta toisaalta olin iloinen, että hän kertoi sitä lukeneensa ja hänkin on nyt sitten ihan oikeasti perillä siitä, mikä tilanne minulla on. Hän on kyllä tietoinen sairaudestani, mutta ei ollut aikaisemmin tajunnut, miten paljon se vaikuttaa elämääni. Sovimme, että menen psykologille, tosin sinne minä olen koko ajan halunnutkin, mutta en ole saanut aikaiseksi soittaa itselleni aikaa. Oli sinänsä ihanaa huomata, että hän rakastaa minua edelleen, vaikka olenkin tällainen moniongelmainen alkoholin suurkuluttaja... (Ja kun nyt kuitenkin varmasti tulevaisuudessa luet tätä blogia ukkoseni, vaikka muuta lupasitkin, niin tiedoksi vain, että minäkin rakastan sinua! <3 )

Vaikka tänään on ollutkin krapula, niin minua ei jostain syystä ole ahdistanut ihan hirveästi, selvisin jopa yli sadan kilometrin automatkasta suhteellisen vähillä vaurioilla, vaikka normaalisti autossa istuminen aiheuttaa kamalan ahdistuksen ja paniikin. Se on kamalaa, kun joudun kuitenkin kulkemaan autolla jonkin verran. Tämä johtuu siitä, että sain vuosi sitten niin pahan paniikkikohtauksen autossa ajaessani sillä, että jouduin soittamaan itselleni ambulanssin, koska olin silloin aivan varma, että kuolen siihen paikkaan. Sen jälkeen tämä autoilu, sekä kyydissä istuminen että ajaminen, on ollut yhtä tuskaa. Ihmiselle, joka ennen rakasti autolla ajoa, tilanne ei ole mitenkään erityisen mukava. No, jos se psykologi osaisi tämänkin ongelman ratkaista!

Tänään taidan ihan oikeasti olla totaalisesti ilman alkohoolia ja käperryn sohvalle hyvän lehden ja vissypullon kanssa odottamaan unen tuloa. Liskoja on tosin tiedossa...

Saas nähdä mitä tästä tulee...

Lueskeltuani pari kuukautta muiden henkilöiden blogeja, ajattelin, että pitäisiköhän sitä itsekin kokeilla. Josko tällä tavalla saisi vähän perspektiiviä ongelmiinsa, kun ne kirjoittaa ylös.

Lyhyt esittely itsestäni lienee paikallaan. Olen puolessa välissä kolmeakymmentä oleva naishenkilö, joka painii ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön kanssa. Muuten menee ihan hyvin... :) Työskentelen yhdessä yliopistossa ja opiskelen työn ohessa toisessa. Seurustelen osin etäsuhteessa työnarkomaanin miehen kanssa. Tosin etäsuhteen pitäisi onneksi olla väliaikaista.

Häiriöni on todettu jo vuosia sitten, mutta lääkityksen aloitin vasta reilu vuosi sitten ja siinäkin oli välillä väliä, sillä koin, etten niitä enää tarvinnut. VIRHE. Nyt sitten kärsitään kahta kauheammin, mutta josko tämä tästä jossain vaiheessa.

Tartun aivan liian usein pulloon poistaakseni ahdistusta ja nyt taistelen myös sen kanssa, että saisin juomani alkoholimäärät pysymään kohtuullisina. Onnistumisprosentti tällä hetkellä huono...

Mutta tässä esittely lyhyesti, jatkossa tiedossa ajatusten virtaa....


Pohdin tänään taas sitä, että miksi ihminen ei osaa lopettaa juomista ajoissa ja lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun tietää, että nyt olisi viimeinen hetki, että on seuraavana päivänä toimintakunnossa. Meillä oli eilen työpaikan TYHY-ilta ja meillä oli oikein mukavaa, vaikka porukkaa saatiin kasaan aika vähän. Ilmeisesti meillä oli sitten liiankin mukavaa, kun kykenin tänään töihin vasta puoli yhdentoista aikaan.Yläkerran ukolle kiitos liukuvasta työajasta, sillä tämähän ei haitannut mitään...Lisäksi ylityötuntien ansiosta ei tarvinnut kärvistellä kuin muutama tunti töissä ja pääsin takaisin kotiin potemaan krapulaa. Sen verran harvinaista tällainen krapula minulle on, etten muistanutkaan miten kamalia paniikkikohtauksia saan siinä olotilassa. Välillä tuntui, että tukehdun minä hetkenä tahansa, seuraavana hetkenä ajattelin jo, että saan sydänkohtauksen ja kuolen ihan justiinsa. Sen verran tuo lääkitys kuitenkin vaikuttanut, että ei tarvinnut lähteä "hoitoon" kaverin luokse. Ja nyt päätin, että vaikka alkoholi onkin epäterveellistä ja juon sitä aivan liikaa, niin juon kyllä yhden siiderin (nyt on kyllä menossa toinen, onneksi kaapissa ei ole enempää), että siirrän liskojen yön myöhempään ajankohtaan, että olen huomenna virkeänä koulussa.

Kuningas alkoholi sitten saikin myös ahdistuneisuuden ja paniikkikohtaukset loppumaan tältä päivältä ja nyt sain jo pestyä pari koneellista pyykkiä, josko sitä vielä saisi vietyä roskatkin ulos ja tyhjennettyä tiskikoneen. Jälkimmäinen voi olla liikaa vaadittu.

On aivan kammottavaa, kun olo on niin kamala, ettei voi normaaleja kotitöitä tehdä. Se hyvä puoli tässä etäsuhteessa on, että saan elää pellossa viikolla ja kukaan ei häiriinny, jos minusta ei aina ole tekemään kaikkia normaaleja kodinhoitohommia. Viikonlopuiksi sitten tulee siivottua, ettei tarvitse sitä vähäistä yhteistä aikaa käyttää siivoamiseen. Toisaalta saan vähemmän kohtauksia silloin kun isäntä on kotona, että tämä on tietysti vähän kaksipiippuista. ---> Diagnoosi, kärsin ilmeisesti myös jostain yksinäisyyskammosta. Niin, unohtui tosiaan aiemmin, että olen myös luulotautinen. Ei mikään paras mahdollinen piirre noiden muiden tautien kanssa...

Mutta nyt riittää tältä päivältä, vielä hetki tenttiin lukua ja sitten sohvalle nukkumaan, sänky voi olla tänä yönä liian pelottava.